Sain viime hetkellä kaiken valmiiksi huomista varten. Yritin tehdä äidin näköistä. Edessä on raskas päivä. Viimeiset jäähyväiset.

90-luvulta päivää

Tunnustan. Vaikka mieluiten olisin ilman verhoja, olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän bambuverhoista. Nyt on se aika, että tykkään enemmän. Viime tapaamisestamme on tainnut kulua tarpeeksi pitkä tovi.

Olen joko juntti tai edellä aikaani. Huihai. Niin pääsi käymään, että 90-luvun ihanuudet killuvat nyt yläkerran ikkunoissa. Eipähän pääse ohikulkijat enää pällistelemään iltatouhujamme. Ei sillä, että me mitään laittomuuksia tehtäis. Ihan vaan heidän parastaan ajattelin.

Kuusikulmiomatto

Enpä aavistanut mitä tuleman pitää, kun innoissani aloittelin tämän kylppäri-/wc-maton tekoa. Näihin tilkkuihin on virkattu monen monta kyyneltä. Viikonloppuna sain vihdoin ommeltua palat yhteen. Lopputulokseen olen oikein tyytyväinen, vaikka poikkesinkin hieman alkuperäisestä suunnitelmasta.

Kuvaaminen sisällä on nyt käsittämättömän hankalaa. Valo vaan ei tahdo riittää. Puhdas ensilumi sai nyt olla taustana tekeleelle. Kuvaan sen sitten omalla paikallaan, kunhan hämärä hellittää.

Kuusikulmion virkkausohje löytyy täältä.

Perinne

Meillä oli eilen pienimuotoinen tapahtuma, jota siippa turhan suurieleisesti kutsuu joulukadun avajaisiksi. Se on meillä perinne. Tai voiko sitä nyt vielä kolmannella kerralla perinteeksi kutsua? Ehkä sitten, kun pojat ovat isoja he päivittelevät, että meidän isi järjestää joka joulukuun ensimmäinen päivä nolot "avajaiset", jotka ovat meillä iänikuinen perinne. Siellä tarjoillaan glögiä ja piparia ja täräytetään pihan tienpuoleiseen isoon mäntyyn (juu mäntyyn kun kuusta ei ole) jouluvalot, jotka loimottavat loppiaiseen asti. Siellä saatetaan myös pitää puheita, isin toimesta. Ainakin toistaiseksi juttu upposi poikiin kuin häkä. Piparkakut oli piste i:n päällä.

Itsellä joulufiilikset ovat vähän hakusessa. En ole tehnyt mitään joulun eteen, mitä nyt ripotellut saamiamme kukkasia ulos sinne tänne. Yritän pitää niitä hyvänä loppuun asti, koska ne muistuttavat ihmisistä, jotka välittävät. Saisivatpa ulkona viileässä edes pienen jatkoajan.


Hyvää viikonloppua kaikille!

Sumussa

Äiti kuoli viikko sitten. En voi vieläkään uskoa tapahtunutta todeksi. Kuljen kuin sumussa. Järjestelen hautajaisia, puhun puhelimessa, hoidan paperiasioita, pyöritän arkea ja yritän olla perheelle läsnä. Ihmiset ovat muistaneet meitä monella tapaa. Se lohduttaa. Mutta aamuyöllä, kun kukaan ei tarvitse minua, tuntuu pahimmalta. On aikaa miettiä. Viime viikkojen tapahtumat pyörivät mielessäni. Ja äidin viimeinen aamu. Miltä äiti näytti ja miltä hän tuntui.

Mietin, voisivatko asiat olla nyt toisin, jos lääkärit olisivat uskoneet kun äiti sanoi, että kaikki ei ole kunnossa. Siitäkin huolimatta, että verikokeet väittivät muuta. Apua hakiessa seinä tuli kerta toisensa jälkeen vastaan. Kunnes oli liian myöhäistä. Äiti kuoli kaksi viikkoa sen jälkeen kun oli saanut kuulla sairastavansa syöpää.

Olen surullinen, vihainen ja peloissani. Olen myös iloinen. Olen iloinen siitä, että äiti eli täysillä loppuun asti. Ja että hänellä oli rakkaita ystäviä enemmän kuin kellään tuntemallani ihmisellä. Olen myös iloinen siitä, että äiti ehti nähdä onneni, ihanan perheeni. Me olimme hänelle kaikki kaikessa. Nyt tukeni ja turvani on poissa. Ikuisesti.

Aamulla kaksivuotiaamme luetteli jälleen kerran keitä hän rakastaa. Ensimmäiseksi hän mainitsi Mammin. Pikkuveli rummutti pöytää ja toisti perässä: "Mammi, Mammi, Mammi!". Vaikka sydämeen sattui, en voinut kuin nauraa läpi kyynelten. Kyllä elämä jatkuu.