Terkut Dubaista. Kotona kuuluu olevan paukkupakkaset. Täällä ei varpaita palele. Silti meitä kiusaa sitkeääkin sitkeämpi flunssa. Pienimmän kanssa piipahdettiin jopa sairaalassa erään itkun ja yskän sekaisen yön jälkeen.

Köhästä huolimatta pikkuväki on ollut lievästi sanoen touhussa. Reippaita ovat kuin mitkä, mutta ah, niin kerkeäviä. On siinä oma hommansa, kun reissaa yksi- ja kaksivuotiaan kanssa. Kummallakaan kun ei itsesuojeluvaisto ole se kehittynein ominaisuus. Muuten on varsin turvallista. Ihmiset ovat uskomattoman lapsirakkaita. Poikien saama huomio on välillä hämmentävän ylitsevuotavaa. Palvelu pelaa, heitä kuvataan yhdessä ja erikseen ja välillä koko ihailijaporukan ympäröimänä. Erikoista. Pikku R nauttii täysillä olostaan shown keskipisteenä. Bamboa touhu on alkanut närästää. Mietinpähän vain, liekö tyttölapset samassa asemassa?

Illalla käytiin Burj Khalifassa, maailman korkeimmassa rakennuksessa. Huikea juttu, 828 metriä. Näkemistä olisi ollut pidemmäksikin toviksi, mutta matkanjohtajat kävivät kovin kärsimättömiksi. Räps, räps ja matka jatkuu. Niin se menee tällä kertaa ja varmasti vielä seuraavallakin lomalla. 

Reissussa

Hiphei! Kaiken viimeaikaisen myllerryksen jälkeen saatiin kivaa ja kaivattua vaihtelua arkeen. Nyt ihmetellään maailman menoa tällaisissa maisemissa. Kuva on eilisillalta. Tunnistaako kukaan missä ollaan?

Saisko saikkua?

Jos kotiäideille myönnettäisiin saikkua, niin nyt ottaisin. Vosin pitää muutaman aiemminkin pitämättömän päivän samaan syssyyn. Mutta ei auta marista, kyllä räkataudista on aina selvitty. Ja sitäpaitsi, meille on tapahtumassa lähiaikoina huisin kivaa. Oottakaahan vaan, kun kerron.

On muuten mukava löytää varaston kätköistä vanhoja aarteita. On kuin saisi jotain uutta. Nyt laitan pari kassia kellariin odottamaan uutta tulemista ja otan nämä ihanuudet käyttöön. Aatelkaa, tuon alemman olen ostanut vuoden 1990 tienoilla ja se on vieläkin kuin uusi. Sain kuulkaa myydä aika monta postikorttia, jotta sain sen hankittua!

Luopumista

Pian on aika luopua äidin hurmaavasta kodista. Tulee surku, kun laitan oven viimeisen kerran kiinni. Taas yksi askel loitommas äidistä.

Viikonloppuna ryhdyimme viimein käymään tavaroita läpi, yksi kerrallaan. Tuntui lähes hävyttömältä penkoa ja pakata, ilman hänen läsnäoloaan. Kuka ihme minä olen sanomaan, mitä toisen kodille tehdään? Aivan kuin kokonainen elämä vain lajiteltaisiin laatikoihin ja vietäisiin pois.

Kuvasin muistoksi äidin kotia ja ihastuttavia esineitä siellä. Tämä Arabian leikkuulauta on suosikkini. Sen ripustan keittiöömme siihen mihin joskus päätin olla mitään ripustamatta.

Uutta huussissa

Syksyllä oli puhetta, että olin maalaamassa huussin puun värisiä halpisvarusteita valkoisiksi. Kannatti. Tila raikastui kertaheitolla. Kuusikulmiomattokin sopii vessaan kuin nenä päähän.