Hohhoijaa, jatkan taas tätä jokakesäistä itkuvirttä, jonka aiheena on Suomen kamalin piha - meidän piha. No, vihdoin asialle ollaan tekemässä jotain, mutta toteutus tuskin ehtii tälle vuodelle. Kerron kyllä sitten, kun asia tulee ajankohtaiseksi.
Jos nyt kuitenkin tietämättömille asiaa valotan, niin pihamme muistuttaa lähinnä Saharaa. Paitsi tontin pimein takanurkka. Siellä kyllä vihertää. Jopa toissa syksynä tunkioon nakattu muka-yksivuotinen-rehu nostaa taas päätään kasan kunkkuna. Tunkioläjää ympäröi saniaisviidakko, jonka elinvoimaa en useista yrityksistä huolimatta ole onnistunut nujertaa.
Eilen päähäni pälkähti tuhokeinoista tehokkain: jos istutan kasvin purkkiin, saan sen melko varmasti hengiltä. Tai jos en minä, niin ainakin mieheni. (Kesäkukkien kohtalo näytti hyvin surulliselta palatessani viime viikkoiselta ulkomaanreissultani, jonka aikana miesväki oli luvannut huolehtia kukkien kastelusta. Esimerkki alla. Kuinka se ei yllättänyt?) Eli tuumasta toimeen ja lapion varteen. Kaivoin kolme saniaista maasta, monta jäi vielä sijoilleen, ja pistin purkkiin. Ja jestas, sehän vieläpä näyttää hyvältä! Saa nähdä kuinka kauan. Eikä tuo valkoinenkaan ruma ole. Oli joku uutuus Plantagenissa.
