Pojat ovat siinä iässä (2- ja 3-vuotiaat), että ruoan alkuperä kiinnostaa tolkuttoman paljon. Olemme lukemattomia kertoja käyneet läpi juuston syntymekanismin logistiikkaketjuineen: miten maito tulee lehmästä, juusto maidosta, mitä kulkee laitumen ja navetan välillä, mitä navetan ja meijerin jne. Sekin mietityttää mikä kasvaa siemenestä, mikä kukasta, mikä syntyy munasta ja mikä masusta, ja miten kalat voivat juoda suolaista vettä. Kysymysten määrä on loputon. Lisäksi aterioiden sisältämät ainesosat valmistustapoineen kiinnostaa: mitä muuta makaroonilaatikkoon tulee kuin jauhelihaa ja makaroonia? Laitetaanko kananmunaakin? Ja oliko niin, että kana on munan äiti?
Kiitos kesän, moneen kysymykseen on saatu vastaus ihan vaan seuraamalla mitä metsässä ja yrttilaatikossa tapahtuu ja miten kala nousee ongella ja muuttuu ruoaksi nuotiolla. Suurin kiitos kuitenkin kuuluu päiväkodille, jossa pojat ovat konkreettisesti laittaneet kädet saveen, päässeet perustamaan omaa puutarhaa ja nähneet kasvun ihmeen. Epäilenpä, että nämä kokemukset ovat entisestään lisänneet kiinnostusta ruokaa kohtaa. Loman aikana päiväkodin puutarhassa oli tapahtunut kummia ja nyt minimaajussit ovat päässeet maistelemaan oman maan antimia harva se päivä. Jotenkin hienolta tuntui, kun männäviikolla tulivat pienen pottupussin kanssa kotiin. Olivat olleet päiväkodilla perunannostossa. Voin kertoa, että pottujen pesuun ei tarvinnut pakottaa ja muruakaan ei jäänyt lautaselle. Meidän päiväkodista voisi muutenkin moni ottaa oppia. Niukalla budjetilla voi tehdä paljon extraa, kunhan ajattelee asiat vähän uudella tavalla, eikä jää mankumaan kuinka pienillä resursseilla tässä mennään. Sama juttu pätee moneen muuhunkin, puhumattakaan liike-elämästä.
Vielä kuukausienkin ruokakeskustelun jälkeen yksi asia saa yhä rykimään. En vain osaa luontevasti selittää voileipäkinkun alkuperää ihmiselle, joka kertoo RAKASTAVANSA possuja. Muistan vuosikymmenienkin jälkeen sen tunteen, kun tajusin joulupöydässä, että mummon lemmikkipossu ei ollutkaan muuttanut uuteen kotiin.