Kaltoin kohdeltu kaappi

9.9.2010





Edellisen asuinpaikkamme varastossa oli pitkään lojunut kurjassa kunnossa oleva vanha kaappi. Ovet repsottivat ja pinta oli hakattu pieniä reikiä täyteen. Katselin usein kaappia ja ajattelin, että voisin adoptoida sen, jos se vain mahtuisi pieneen huusholliimme.

Kun aikanaan olimme muuttamassa, selvitin omistajan ja sain kuin sainkin kaapin mukaani. Kunnostin sen Toukkalasta poistettujen vaatekaappien tilalle. Ehkäpä joskus rakennan kaappiin kauan haaveilemani nukkekodin.

Kotijumppaa

8.9.2010






Kerroin aiemmin, että Mies on kova urheilemaan. Bambon synnyttyä hän tuumasi, että perheaika jää iltaisin liian lyhyeksi, jos töistä suuntaa vielä salille. Niinpä autotallimme toimii tätä nykyä jumppasalina. Nyt treenin voi hoitaa lapsosen mentyä nukkumaan, eikä matkoihinkaan kulu aikaa. Ja lenkille pääsee tietysti kotiovelta.

Autotallin muuttaminen punttisaliksi on ollut kokonaan Miehen harteilla. Minä en ole tavoistani poiketen puuttunut asiaan lainkaan. Ihan kiva siitä tuli siitä huolimatta tai juuri siitä syystä. Vaikka puitteet ovatkin hyvät, kotijumppariksi minusta ei ole. Liian yksinäistä puuhaa. Ryhmässä pomppiminen ja hikoilu on kivointa.

Lämmintä ylle

7.9.2010




 
Järjestelin Bambon vanhoja vaatteita odottamaan seuraavaa käyttäjää. Samalla löytyi tämä viime talvena neulomani villatakki, joka näyttää menevän Bambolle vieläkin. Taisi tulla tehtyä vähän kasvunvaraa.

Vauvan villatakin ohje on Novitan Kevät 2009 -lehdestä, malli 70. Lanka on Nalle Aloe Veraa. Etukappaleet ja takakappaleen neuloin samalla kertaa pyöröpuikoilla, ettei tule rumia sivusaumoja.

Pötyä pöytään

6.9.2010





Meillä ollaan hyviä syömään, mutta huonoja keksimään helppoja ja vaihtelevia arkiruokia. Siihen kuitenkin pyritään, että joka päivä syödään kotiruokaa. Turhan usein meinaan mennä siitä mistä aita on matalin, eli paistan broileria tai jauhelihaa, jota tarjoan riisin tai keitettyjen pottujen kera. Siinä pääsee niin helpolla ja muutakaan en keksi. Koska Mies on kova urheilemaan ja muutenkin paljon fiksumpi syömisiensä suhteen kuin minä, proteiinia pitää olla aina runsaasti tarjolla. Yritän toki itsekin syödä järkevästi, mutta pärjäisin hienosti maidolla ja hyvällä leivällä vaikka koko viikon.

Tänään kunnostauduin ja tein kerrankin ruokia useammalle päivälle. Eipähän tarvitse huomenna tai ylihuomenna miettiä mitä tehdä. Laitoin parsasosekeittoa, joka on ihanaa raejuuston kanssa. Olemme muuten raejuuston ja rahkan suurkuluttajia. Tein myös lohisoppaa, jossa on paljon kalaa ja vähän pottua. Niin, ja sitten paistoin jauhelihaa, taas. Keitettyjä pottuja kun oli jo valmiiksi jääkaapissa, pilkoin ne jauhelihan sekaan vähän niin kuin pyttipannuksi. Ja vielä iso kulho salaattia.

Bambolla on nyt sellainen kausi, että kun touhuan keittiössä, kaveri roikkuu koko ajan lahkeessa. Poika on ihan tohkeissaan, jos pääsee syliin katsomaan mitä tiskipöydällä tapahtuu. Sain tänään edes jonkinmoisen työrauhan, kun otin pikkukokin istumaan syöttikseen tiskipöydän viereen. Okkolasta saatu keittiöpyyhe muistutti äitiä siitä, miten yli-innokkaaseen apumieheen on hyvä suhtautua.

Ripeä synnytys



Tänä aamuna oli neuvolakeikka ja samalla lääkäri tsekkasi tilanteen. Viikot ovat nyt 35+4. Vauva näytti kääntyneen oikeaan asentoon ja muutenkin asiat olivat mallillaan. Viimeaikaiset masun myllerrykset ja tieto viistoasennosta ovat tuoneet lähestyvän synnytyksen mieleen yhä useammin. Mitenhän se tällä kertaa menee? Osaankohan nyt lukea merkkejä paremmin kuin viimeksi? Meneehän kaikki hyvin? Bambon syntymästä tulee mieleen lähinnä hurja automatka, sähläys, nauru ja hämmästys.

Viime syksynä tulevaan ensisynnytykseen valmistauduttiin tieto lisää tuskaa -asenteella. Jos olisin käynyt kaikki valmennukset, kuunnellut kaikki synnytyskertomukset, nähnyt synnytyssalit ja tehnyt kovasti suunnitelmia, olisi asia paisunut pienessä mielessäni liian suureksi. Niinpä päätin ottaa vastaan mitä tuleman pitää ja uskoa, että sairaalassa ollaan hyvissä käsissä. Ja niin oltiinkin. Kunhan sinne kerettiin.

Bambon syntymäpäivänä jo aamusta tuntui jotenkin kummalliselta. Ajattelin, että tätä tämä kai sitten on seuraavan viikon ajan. Isot tytöt olivat kertoneet, että kroppa alkaa antaa ensisynnyttäjälle merkkejä hyvissä ajoin. Touhusin siinä päivän ja vastailin sukulaisten "Joko nyt?" -puheluihin, että ei mitään erityistä ilmassa. Miehelle mainitsin puhelimessa hassuista tuntemuksista joskus myöhemmin iltapäivällä, mutta rauhoittelin, ettei ole mitään syytä hermoilla. Hän kuitenkin pyysi katsomaan kellosta ja laittamaan ylös kuinka usein näitä "hassuja tuntemuksia" tulee. Lupasi soittaa myöhemmin. Minä siinä sitten kirjasin. Löysin muuten sen lapun juuri muutama päivä sitten. Siinä luki: 17:01, 17:08, 17:15, 17:21. Tässä vaiheessa lopetin kirjaamisen, kun luulin hössöttäväni turhia. Eikös niiden supistusten pitänyt sattua jumalattomasti? Ei nämä kyllä niitä voi olla! Sitten jatkoin: 17:38, 17:44, 17:48, 17:52. Kuuden jälkeen Mies soitti ja pyysin, että tulisi jo kotiin.

Mies oli kotona puoli seitsemän aikoihin. Nyt oli alkanut tapahtua. Kyllä, nämä ovat supistuksia. Mies soitti Kätilöopistolle, niin kuin oli ohjeistettu. Silloin minusta tuntui, että ei ehditä, vauva tulee nyt heti. Kättärillä sanottiinkin, että täyttä on, kuten kai Naistenklinikallakin, soittakaa Jorviin. Matkaa Kätilöopistollekin olisi ollut meiltä reippaat 20 km, mutta Jorviin lähes 40 km. Apua!

Päätettiin kuitenkin kokeilla Naistenklinikkaa. Sinne soitettiin muutama minuutti vaille seitsemän. Ymmärsivät heti, että nyt on kiire. Kamat kasaan ja autoon. Vauhdikas, lähes 30 kilsan automatka vilkkaassa liikenteessä. Muutamat punaiset liikennevalot. Kiroileva tuleva äiti. Pääoville. Kätilöt juoksevat vastaan. Ekaan huoneeseen ja pöksyt pois. Vauvan pää näkyy jo. Suurin työ oli pidättää, ettei vauva tule liian nopeasti. Ja siinä hän sitten oli klo 19.36, meidän Bambo, joka olikin poika, vaikka olivat väittäneet ultrassa tytöksi. Ei siinä voinut kuin nauraa. Mitä ihmettä juuri tapahtui?

Sen muutaman minuutin aikana, minkä ehdimme sairaalassa olla ennen Bambon syntymää, ei tietenkään keretty mitään mittailemaan tai tutkimaan. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin ja poika oli kunnossa. Kaiken kukkuraksi pääsimme perhehuoneeseen, jossa saimme rauhassa tutustua pienokaiseen. Puolentoista vuorokauden jälkeen lähdimme kotiin hyvillä mielin. Nyt mietityttää voiko kaikki mennä toistamiseen edes puoliksikaan näin hyvin.