Aamulla sängyn vieressä kuiskuteltiin: "Shhh. Pojat, herätetään äiti ensin. Antakaa lahja sitten."

Sänkyyn heitettiin jotain. Se osui minuun. Siinä oli poikien tekemä taideteos kehyksissä. Mies toivotti hyvää äitienpäivää. Pojat selvittivät omiaan. Käteeni ojennettiin kuuma kahvimuki, josta pikkuinen olisi halunnut maistaa. Kahvi kaatui sänkyyn.

Mieli on tänään ollut vähän apea ja itku herkässä. On ollut erilainen äitienpäivä. Ensimmäinen ilman omaa äitiä. Asioita tapahtuu koko ajan ensimmäistä kertaa ilman häntä. Se on kai pahinta. Istutin haudalle kukkia ja tuijotin nimeä kivessä. En voinut vieläkään uskoa näkemääni. Kysyin mieheltäni, koska ikävä alkaa hellittää. Hän sanoi, että siihen menee varmasti vielä aikaa. Ehkä ensi vuonna helpottaa.

Parempaan päin

Kolme viikkoa flunssassa meinasi puristaa minusta viimeisetkin mehut. Etenkin korvien väli on ollut kovalla koetuksella. Onneksi nyt helpottaa. Kevään aikana pitkittyneitä räkätauteja on ollut jo kaksi. Menneen talven tapahtumat ovat kai pitäneet stressitasoa tavallista korkeammalla eikä keho siitä tietenkään tykkää. Nyt ryhdyn kuntokuurille. Muutama aamuhölkkä viikossa, kunnollista ravintoa ja lepoa, edes se vähä mihin on mahdollisuus. Niin, ja tsemppimieltä tarvitaan. Olisipa minulla edes ripaus siippani rautaista itsekuria ja sinnikkyyttä!

Asiasta toiseen. Piipahdettiin eilen kirpparilla. Kovin kummoisia aarteita ei löytynyt, mutta jotain sentään. Reilulla eurolla sain läjän vanhoja, mutta kuin uusia, Karhumuovin henkareita lapsosille. Ihan kivoja. Kaikki keltaisia.

Luopumista

Pian on aika luopua äidin hurmaavasta kodista. Tulee surku, kun laitan oven viimeisen kerran kiinni. Taas yksi askel loitommas äidistä.

Viikonloppuna ryhdyimme viimein käymään tavaroita läpi, yksi kerrallaan. Tuntui lähes hävyttömältä penkoa ja pakata, ilman hänen läsnäoloaan. Kuka ihme minä olen sanomaan, mitä toisen kodille tehdään? Aivan kuin kokonainen elämä vain lajiteltaisiin laatikoihin ja vietäisiin pois.

Kuvasin muistoksi äidin kotia ja ihastuttavia esineitä siellä. Tämä Arabian leikkuulauta on suosikkini. Sen ripustan keittiöömme siihen mihin joskus päätin olla mitään ripustamatta.

Aika hip

Kaikkihan sen tietää, että kulta on nyt uusi musta ja kuvan kapistus suorastaan hip. Siitä syystä se ei kuitenkaan ole päätymässä seinälleni. Aurinkopeili on kulkenut äidin mukana niin kauan kuin muistan. Se on herättänyt minussa ihastusta ja inhotusta. Lapsena tuota ensimmäistä, varttuneenpana jälkimmäistä. Peili on niitä harvoja sisustuksellisia asioita, missä meidän maut eivät menneet yksiin.

Nyt kun äitiä ei enää ole, peili tuntuu tärkeältä. Olikohan äidilläkin jokin erityinen syy, miksi hän piti sitä mukanaan? Harmi, etten koskaan tullut kysyneeksi.

Mallailin peiliä makuuhuoneeseemme. Ei ei, siinä ympäristössä se näyttää aivan liian sievältä. Tarvitaan enemmän kontrastia. Tämä valkoinen seinä tässä, saattaisi olla osuvampi paikka. Kokeilen ja palaan asiaan.

Hyvästi

On viikko siitä, kun äiti siunattiin ja oli muistotilaisuus. Meitä oli perhe, lähimmät sukulaiset ja rakkaat ystävät. Ihan niin kuin äiti halusi. Eilen isoveljeni laski uurnan haudan lepoon. Olimme vain me. Minä peittelin, sitten muut; veljeni, hänen vaimonsa, rakkaani, ja kaikki lapsenlapset vuorollaan - pienimmätkin. Kaikki koettu paska elämässä tuntui niin vähäpätöiseltä, kun katsoin uurnan häviävän hiekan alle. Se oli kova paikka.

Minun on kait kohta uskottava, mitä on tapahtunut. Toisaalta, äidin poismenosta on vasta niin vähän aikaa, että pärjään vielä, enkä ymmärrä. Hänhän oli usein maailmalla viikon tai kaksi. Tai maailmaa kiertäessään pidenpäänkin. Ja asuinhan minäkin välillä kaukana. Ei minulla silloin mikään ikävä ollut. Päinvastoin. Eipähän ollut kukaan kyselemässä meidän perään.

Nyt on kummallinen olo. Olen paskana, mutta täynnä rakkautta, elämänhalua ja uusia suunnitelmia. Sellainen mä olen. Olen toisaalta hajalla sen takia mitä olen menettänyt, mutta kahta onnellisempi kaikesta mitä mulla on. Joulu pelottaa, mutta sitä myös odotan. Saan olla rakkaiden kanssa - hetken rauhassa. Jos jotain olen elämäni aikana oppinut, niin sen, että asioilla on tapana järjestyä. Voi että, se lohduttaa.

Kuvat: Emma Huttu

Kurkistus

Lauantai-iltana takki oli tyhjä. Eräs ajanjakso elämässäni tuli tiensä päähän. Sunnuntaiaamuna alkoi raivoisa siivous. Tuntui, että koti pitää jynssätä putipuhtaaksi, että voi jatkaa. Tänä aamuna tehtiin makaronilaatikko ja mentiin leikkipuistoon. Ihan niinkuin ennenkin.

Viime viikolla yön yli mietittyäni ostin ihanan Kurkistus-tunikan. Se on nyt uusi lempivaate. Vähän hassu ja aika iloinen. Tuntui, että se sopii, ja sitä kaipaan, tähän mielialaan. Siitä tulee sopivasti lapsuus mieleen. Muistan näet ensimmäisestä päiväkodin opestani sen, että hänellä oli Marimekon Iloinen takki ja että hän oli kiva ja turvallinen. Kasvoja tai nimeä en muista, mutta vieläkin tulee lämpöinen fiilis, kun näen kyseisen mekon. Se on vähän kuin univormu, jota ei itselle hankita. Se kuuluu vain kilteille tädeille. Tämä minun mekkoni olkoon tällainen lohtumekko.

Kuva vasemmalla: Marimekko.

Valmista

 

 

Sain viime hetkellä kaiken valmiiksi huomista varten. Yritin tehdä äidin näköistä. Edessä on raskas päivä. Viimeiset jäähyväiset.

Kuusikulmiomatto

Enpä aavistanut mitä tuleman pitää, kun innoissani aloittelin tämän kylppäri-/wc-maton tekoa. Näihin tilkkuihin on virkattu monen monta kyyneltä. Viikonloppuna sain vihdoin ommeltua palat yhteen. Lopputulokseen olen oikein tyytyväinen, vaikka poikkesinkin hieman alkuperäisestä suunnitelmasta.

Kuvaaminen sisällä on nyt käsittämättömän hankalaa. Valo vaan ei tahdo riittää. Puhdas ensilumi sai nyt olla taustana tekeleelle. Kuvaan sen sitten omalla paikallaan, kunhan hämärä hellittää.

Kuusikulmion virkkausohje löytyy täältä.

Sumussa

Äiti kuoli viikko sitten. En voi vieläkään uskoa tapahtunutta todeksi. Kuljen kuin sumussa. Järjestelen hautajaisia, puhun puhelimessa, hoidan paperiasioita, pyöritän arkea ja yritän olla perheelle läsnä. Ihmiset ovat muistaneet meitä monella tapaa. Se lohduttaa. Mutta aamuyöllä, kun kukaan ei tarvitse minua, tuntuu pahimmalta. On aikaa miettiä. Viime viikkojen tapahtumat pyörivät mielessäni. Ja äidin viimeinen aamu. Miltä äiti näytti ja miltä hän tuntui.

Mietin, voisivatko asiat olla nyt toisin, jos lääkärit olisivat uskoneet kun äiti sanoi, että kaikki ei ole kunnossa. Siitäkin huolimatta, että verikokeet väittivät muuta. Apua hakiessa seinä tuli kerta toisensa jälkeen vastaan. Kunnes oli liian myöhäistä. Äiti kuoli kaksi viikkoa sen jälkeen kun oli saanut kuulla sairastavansa syöpää.

Olen surullinen, vihainen ja peloissani. Olen myös iloinen. Olen iloinen siitä, että äiti eli täysillä loppuun asti. Ja että hänellä oli rakkaita ystäviä enemmän kuin kellään tuntemallani ihmisellä. Olen myös iloinen siitä, että äiti ehti nähdä onneni, ihanan perheeni. Me olimme hänelle kaikki kaikessa. Nyt tukeni ja turvani on poissa. Ikuisesti.

Aamulla kaksivuotiaamme luetteli jälleen kerran keitä hän rakastaa. Ensimmäiseksi hän mainitsi Mammin. Pikkuveli rummutti pöytää ja toisti perässä: "Mammi, Mammi, Mammi!". Vaikka sydämeen sattui, en voinut kuin nauraa läpi kyynelten. Kyllä elämä jatkuu.

Suru

 

Kun mummot kuolevat,

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja ne humisevat lastenlastensa yllä

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat eläneet elämänsä.

              -Eeva Kilpi-   

            

Uusi lelu

Männä viikolla täytin taas vuosia. Taas. Sain siipalta lahjaksi jotain, mistä olen pitkään haaveillut. Sain kameran. Tosin ihan tällaisesta en ole uskaltanut uneksia, joten itkuhan siinä sitten tuli, kun pakettia availin. Kaikkien viimeaikaisten suruitkujen joukkoon tuntui ihan hyvältä tirauttaa yksi iloitku.

Tähän asti olen kuvannut uskollisella ja kovia kokeneella pikkupokkarilla, joten nyt pitää opetella ihan oikeasti kuvaamaan. Pitäisi melkeinpä päästä jonkun osaavan opetukseen, ettei käy niin, että jurnuttaa eteenpäin ykkösellä vaikka viisi vaihdetta olisi käytössä. Haluaisikohan joku valokuvaaja-bloggari järjestää meille aloittelijoille pienen kuvauskurssin? Maksua vastaan tietenkin. Olisiko muita tulijoita?

Elämä jatkuu

Viime ajat ovat olleet melkoista tunteiden vuoristorataa. On sydäntäsärkevää nähdä tärkeän ja rakkaan ihmisen sairastuvan vakavasti, ilman ennakkovaroitusta, ilman lupausta paremmasta. Yritä siinä sitten olla vahva, kun puhelimen pirahduskin säikäyttää.

Luojan kiitos minulla on perheeni; rakkaani ja pienet poikamme. He pitävät arjessa kiinni ja antavat voimaa. Synkällä hetkellä mieheni lohdutti, että tapahtuipa tänään mitä tahansa, aurinko nousee huomennakin. Niinpä.